Jukka Kuivala, tuttavallisemmin Juki, on pumpannut betonia Laatikaisella jo yli 20 vuotta. Hänen jalanjäljissään astelee poika Niki, joka tuli taloon syksyllä 2018. Isän ja pojan yhteinen taival betonin parissa alkoi Nikin ollessa vasta pikkupoika, ja matkan varrelle on mahtunut monenlaista käännettä.
Jukin matka betoninoviisista konkaripumppariksi
Autoalalla koko ikänsä hommissa ollut Juki päätyi betonialalle pienen sattuman kautta. Hän oli paljon tekemisissä Seppo Laatikaisen siskon Arjan kanssa, sillä hän asui naapurissa. Eräänä päivänä Arja soitti Jukille ja kysyi, kiinnostaisiko duuni. ”Luulin, että Arja tarkoitti jotain kotinsa remonttiprojektia. Ei, vaan broidi tarvitsi työntekijää. Arja tuli Sepon kanssa käymään ja siitä se sitten lähti”, Juki muistelee. Vierailun jälkeen hän päätti lähteä katsomaan, millaista betonihommissa olisi. Vuosi oli 1999.
Laatikaisella aloittaessaan betoni ei ollut Jukille millään tavalla tuttua. ”Tiesin betonista tasan sen verran, että se on harmaata ja kovettuu jollain aikavälillä”, hän virnistää. Seppo opetti Jukille betonipumppauksen mestari-kisälli-metodilla. Ensitunnelma työstä oli, että se on haastavaa, mutta mielenkiintoista. Opeteltavaa oli todella paljon. Haastavinta Jukin mielestä on se, että betoni pitää saada kulkemaan tilanteessa kuin tilanteessa. ”Jos betoni lakkaa kulkemasta putkessa, on piru irti. Sellaisiakin tilanteita on päässyt käymään noin 7 miljoonaa kertaa”, Juki nauraa.
Työ on maistunut Jukille hyvin. Kalustokin on kahden vuosikymmenen aikana kehittynyt huimasti. Pumppuihin on tullut automaatiota ja tietokoneita. Ne helpottavat työtä, mutta tuovat myös omat haasteensa. ”Kun tietokoneelle tulee joku ähky, ei vehkeet toimi vaikka niissä ei olisi mitään mekaanista vikaa”, hän huokaa. Vaikeimpana hommana hän pitää kuitenkin uusien työntekijöiden opettamista. ”Olen opettanut parisenkymmentä pumpparia ja se on kaikkein vaikeimpia töitä, mitä olen ikinä tehnyt. Pumppauksessa on monta yksittäistä asiaa opetettavana, eikä kahta ihmistä voi koskaan opettaa samalla tavalla. Se on laiskalle miehelle raskasta, kun joutuu ajattelemaan”, Juki naurahtaa.
Isän jalanjäljillä betonialalle
28-vuotias Niki Kuivala on päässyt seuraamaan betonipumppausta pienestä asti. Hän oli vain 8-vuotias, kun vietti lähes koko kesän isänsä kyydissä betonipumppuautossa. ”Varsinkin silloin pikkuskidinä se oli ihan pirun siistinnäköistä touhua”, Niki muistelee. Teininä hän oli muutaman kerran Laatikaisella kesätöissä juoksupoikana. Nuorena aikuisena Niki työskenteli muualla, mm. taksikuskina. Takaraivossa oli kuitenkin aina ollut ajatus siitä, että hän tulisi vielä joskus kokeilemaan betonihommia kunnolla. 2018 syksyllä hän astuikin betoninkuljetusauton rattiin.
Niki ehti ajaa betoniautoa vain puolisen vuotta ennen kuin siirtyi pumpparin töihin. Se tapahtui aiottua nopeammassa tahdissa, mutta sopi Nikille hyvin. ”Se kävi vähän niin kuin vahingossa. Firmalla oli tarvetta, koska yksi pumppari oli juuri lopettanut. Siinä oli hyvä sauma”, Niki kertoo. Isänsä jalanjäljillä kulkevan Nikin mielestä on hienoa olla samoissa hommissa ja firmassa Jukin kanssa. ”Toki ajetaan eri autoja ja työskennellään eri työmailla”, hän täsmentää.
Mieleenpainuvin työmaa tähän mennessä on ollut Kittilän kaivoksen hissikuilu. ”Se oli noin 100 metriä korkea, 62-metrinen pumppu ylsi juuri ja juuri holville. Mä jatkoin siitä omalla pikkukoneellani”, Niki kertoo. Kittilän reissuja tehtiin viime talvena kolme. Jokainen matka kesti kolme päivää: ensimmäisenä ajettiin kohteeseen, toisena pumpattiin ja kolmantena ajettiin takaisin kotiin. ”Ne oli kyllä mageita reissuja. Pirun haastavia valuja ja muutenkin mielenkiintoisia itselle.”
Ympyrä sulkeutuu
Isä Juki on jo osa-aikaeläkkeellä, poika Nikillä taas on jäljellä vielä vuosikymmeniä työelämää. Kun Niki aloitti Laatikaisella, opetti Juki hänet hommaan. ”Se oli tosi mageeta. Olin ollut jo skidinä faijan kyydissä, ja lopulta hän opetti mut pumppaamaan. Ympyrä tavallaan sulkeutui”, Niki muistelee. Uransa aikana kymmeniä uusia pumppareita opettamaan ehtineelle Jukille oman pojan kouluttamisessa oli lisähaasteensa. ”Opettaessa me ei tavallaan oltu isä ja poika, vaikka eihän se ikinä missään tilanteessa häviä. Luulen silti onnistuneeni hyvin, sain pidettyä isä-poika-suhteen taka-alalla”, Juki kertoo.
Isä ja poika viihtyvät Laatikaisella
Sekä Juki että Niki ovat olleet todella tyytyväisiä Laatikaiseen työnantajina. ”En mä täällä olisi näin kauan aikaa ollut töissä, jos en olisi viihtynyt niin hyvin”, Juki sanoo. Hän arvostaa eritoten firman joustavuutta. Juki ei sairautensa vuoksi pysty aina pumppaamaan, mutta se ei ole ollut ongelma. Hän onkin toisinaan tehnyt kaikenlaista muuta hommaa, kuten pessyt hallin lattioita ja tuurannut myyjää. Myös Nikille asia on ollut tärkeä, ja muutenkin kaikki on mennyt juuri niin kuin pitääkin. ”Ei oo huonoa sanottavaa, oon ollu erittäin tyytyväinen”, Niki kehaisee. ”Liksa toki saisi olla parempi”, isä Juki virnistää. Firman panostus työntekijöiden ja työtapojen kehittämiseen saa myös kehuja. ”Osa kursseista on ollut tosi hyödyllisiä. Meillä myös kokeillaan uusia tapoja tehdä töitä, ja jaetaan se tieto muille”, Juki sanoo. ”Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä tätä työtä. Kukin tyylillään ja hienoa, ettei omia keksintöjä salata muilta”, Niki jatkaa.